29.4.1983

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A:n B:ta ja C:tä vastaan ajamasta kanteesta Hollolan KO p. 3.6.1980 oli lausunut selvitetyksi, että A:n veli 29.1.1971 kuollut D oli vihitty avioliittoon 14.2.1944 B:n kanssa. Iisalmen KO oli 27.12.1946 julistamallaan, lainvoiman saaneella päätöksellä tuominnut D:n ja B:n avioeroon katsottuaan selvitetyksi D:n kanteesta, jonka B oli myöntänyt oikeaksi, että "asianosaiset ovat asuneet erillään elokuusta 1944 lähtien siitä syystä, että vastaaja on pätevättä syyttä vastoin kantajan tahtoa karttanut yhteiselämää ja että vastaaja on lisäksi tehnyt huorin, koska hänelle on avioliiton ulkopuolella syntynyt 16.3.1946 lapsi, joka on saanut nimen C." Avioero-oikeudenkäyntiä varten hankitussa ja oikeuden pöytäkirjan sisältyvässä 27.12.1946 päivätyssä virkatodistuksessa oli seuraava lapsia koskeva merkintä: "Avioliitosta ei ole lapsia, vaimon avioton lapsi tytär C, syntynyt 16.3.1946, elää".

Koska D ei ollut asunut lapsen siittämisaikaan vaimonsa kanssa, oli hänellä oikeus luottaa sanottuun Iisalmen KO:n pöytäkirjaan, minkä johdosta KO oli katsonut, että D:llä olisi ollut kuollessaan sellainen isyyslain 35 §:n 3 momentissa tarkoitettu erittäin painava syy, jonka nojalla hän olisi voinut panna isyyden kumoamiskanteen vireille vielä isyyslain 35 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan kuluttua. Vastaavanlainen oikeus hänellä olisi ollut kuolemansa aikana voimassa olleen aviollisesta syntyperästä annetun lain 4 §:n 2 momentin nojalla.

Kun D ei ollut asunut pysyvästi eikä missään vaiheessa edes tilapäisestikään C:n kanssa hänen oikeudenomistajillaan oli katsottava aviollisesta syntyperästä annetun lain 5 §:n ja isyyslain 36 §:n sisältävän oikeusohjeen mukaisesti olevan oikeus isyyden kumoamiskanteen nostamiseen vuoden kuluessa siitä, kun heihin oli kohdistettu vaatimus, joka perustui siihen, että D oli C:n isä. Tällainen vaatimus oli katsottava kohdistetun heihin 7.12.1980 pidetyssä ositus- ja perinnönjakokokouksessa, jossa kantaja A oli ollut läsnä. Sanotussa kokouksessa C oli vaatinut perintöä isänsä D:n jälkeen.

Koska siitä, kun perintöä koskeva vaatimus oli C:n taholta kohdistettu A:han, oli kulunut yli vuosi kanteen nostamiseen, KO oli katsonut isyyslain 36 §:n nojalla A:n menettäneen kannevaltansa, minkä vuoksi KO oli hylännyt hänen kanteensa kokonaisuudessaan.

Kouvolan HO, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, t. 14.1.1981 oli todennut, että D:n oikeudenomistajilla oli KO:n mainitsemilla perusteilla ollut isyyslain 36 §:n tarkoittama vuoden määräaika puheena olevan kanteen nostamiseen. Kuten KO:n päätöksessä oli lausuttu, määräaika oli alkanut siitä, kun oikeudenomistajiin oli kohdistettu D:n isyyteen perustuva vaatimus.

Asiassa oli selvitetty, että A oli viimeistään 7.12.1978 pidetyssä neuvottelutilaisuudessa saanut tiedon siitä, että C tulisi vaatimaan perintöoikeutta D:n jälkeen. Tilaisuudessa oli ollut paikalla muun muassa D:n 9.11.1977 kuolleen toisen vaimon E:n kuolinpesän jakajaksi määrätty lakimies. A oli puheena olevassa tilaisuudessa katsonut, että C:llä ollut ilmoitettua perintöoikeutta. A oli viitannut Iisalmen KO:n päätökseen, jonka mukaan C oli syntynyt avioliiton ulkopuolella.

Mainittu 7.12.1978 pidetty neuvottelutilaisuus oli ollut luonteeltaan ositusta ja perinnönjakoa koskeva alustava suullinen neuvottelu. Pesänjakajan ei ollut näytetty tuossa tilaisuudessa yksiselitteisesti ja lopullisesti määrittäneen kantaansa C:n perintöoikeuteen. Pesänjakajan lopullisen kannanoton oli näytetty tulleen A:n tietoon 18.1.1980 toimitetussa perinnönjakotilaisuudessa.

Edellä mainituilla perusteilla Ho oli katsonut, että isyyslain 36 §:ssä tarkoitettu kanteen nostamisen määräaika oli alkanut vasta 18.1.1980. Kun kanne asiassa oli tullut vireille 5.2.1980 tiedoksi annetulla haasteella, A ei ollut menettänyt kannevaltaansa asiassa.

D ja B olivat asuneet välien rikkoutumisen vuoksi erillään C:n siittämisen aikana. D:n ja B:n avioero-oikeudenkäynnin yhteydessä esitetyn selvityksen ja muiden asiassa ilmenneiden seikkojen perusteella ei voitu pitää todennäköisenä, että puolisot olisivat olleet sukupuoliyhteydessä lapsen siittämisaikana.

Koska D oli kuollut vuonna 1971, ei asiassa ollut mahdollista toimittaa oikeuslääketieteellistä veritutkimusta. C:n syntymästä kuluneen pitkähkön ajan vuoksi myös muun luotettavan lisäselvityksen hankkiminen asiasta oli vaikeaa.

Edellä mainittuun nähden HO oli, kumoten KO:n päätöksen, vahvistanut, ettei D ollut C:n isä.

Pyytäen valituslupa C ja B hakivat muutosta HO:n tuomioon vaatien sen kumoamista ja KO:n päätöksen saattamista voimaan. Valituslupa myönnettiin. A antoi häneltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Mörä: Isyyden kumoamista koskeva kanne on isyyslain 38 §:n nojalla nostettava jokaista vastaan, jolla kantajan ohella on sanotun lain 35 §:n 1 momentin ja 36 §:n nojalla oikeus kanteen nostamiseen. A:n olisi sen vuoksi pitänyt haastattaa vastaajaksi myös sisarensa ja D:n sisar F. Kun tätä ei ole tapahtunut, eivät KO ja HO olisi saaneet tutkia A:n kannetta. Sen vuoksi kumoan KO:n päätöksen ja HO:n tuomion niiltä osin kuin niissä on annettu lausunto D:n isyyden kumoamista koskevasta vaatimuksesta.

Äänestyksen tuloksen johdosta olen kuitenkin velvollinen lausumaan asiasta. Näin tehdessäni katson enemmistön esittämillä perusteilla, että A:n on tullut nostaa kanteensa viimeistään vuoden kuluessa siitä kun häneen on kohdistettu vaatimus, joka perustuu siihen, että D on C:n isä.

C on väittänyt esittäneensä tällaisen vaatimuksen 7.12.1978 neuvoteltaessa D:n sekä tämän 9.11.1977 kuolleen toisen vaimon E:n ynnä tämän kahden muun miesvainajan kuolinpesien osituksesta ja jaosta sopimuksella ja että kannetta ei siten ole nostettu vuoden kuluessa vaatimuksen esittämisestä.

C on ollut asiamiehen edustamana mainitussa neuvottelutilaisuudessa. Tilaisuuteen ovat henkilökohtaisesti osallistuneet myös A ja F. C:n asiamies on vetoamalla siihen, että hänen päämiehensä on, kuten pesän selvittämistä varten hankittu virkatodistuskin osoittaa, D:n ja B:n aviolapsi, vaatinut päämiehelleen perintöä D:n jälkeen. A on puolestaan väittänyt, että C on oikeuden päätöksellä todettu B:n avioliiton ulkopuolella syntyneeksi lapseksi. Siten hän ei ollut D:n perillinen.

Edellä mainitun neuvottelutilaisuuden jälkeen kysymyksessä olevat ositukset ja jaot on pesänjakaja toimittanut 18.1.1980. Toimituksessa C:tä on pidetty D:n perillisenä. Pesänjakajan käytettävissä on ollut muun muassa jäljennös D:n ja B:n avioeroa koskevassa jutussa 27.12.1946 laaditusta oikeuden pöytäkirjasta. Siihen sisältyvän samana päivänä annetun virkatodistuksen mukaan D:n ja B:n avioliitosta ei ollut lapsia. Sen sijaan B:llä oli virkatodistuksen mukaan avioliiton ulkopuolella 16.3.1946 syntynyt tytär C. D:n ja B:n avioliitto on julistettu puretuksi siitä syystä, että puolisot olivat asuneet erillään elokuusta 1944 lähtien B:n kartettua pätevättä syyttä yhteiselämää ja että B oli tehnyt huorin, koska hän oli synnyttänyt avioliiton ulkopuolella edellä mainitun lapsen.

Selostetun johdosta totean, että C on siitetty D:n ja B:n avioliiton aikana. Häntä on siten ollut pidettävä D:n ja B:n aviolapsena, ellei toisin ole vahvistettu. D:n ja B:n avioeroa koskevaan päätökseen sisältyvällä lausumalla, että hän on B:n avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, ei ole ratkaistu C:n syntyperää. C:n 7.12.1978 esittämä vaatimus perinnöstä D:n jälkeen ei ole ollut tarpeen hänen oikeutensa säilymiseksi. Vaatimus on siten merkinnyt vain sitä, ettei hän luopunut perintöoikeudestaan. Sen vuoksi en pidä vaatimusta isyyslain 36 §:n viimeisessä virkkeessä tarkoitettuna A:han ja F:ään kohdistettuna D:n isyyteen perustuvana. Katson sen vuoksi, että A on nostanut kanteensa säädetyssä ajassa.

Joutuessani tämän johdosta ottamaan kannan A:n tässä jutussa esittämään isyyden kumoamista koskevaan vaatimukseen katson isyyslain 34 §:n 2 momentin ja sanotun lain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n nojalla, ettei ole syytä muuttaa HO:n tuomiota.

Oikeusneuvos Portin: Aviollisesta syntyperästä annetun lain 4 §:n 2 momentin mukaan D, joka ei ollut koskaan pysyvästi asunut C:n kanssa ja johon ei ollut kohdistettu sanotun lainkohdan mukaista vaatimusta, ei kuollessaan 29.1.1971 ollut menettänyt oikeuttaan kanteen nostamiseen sen seikan toteamiseksi, ettei C ollut hänen siittämänsä, eikä A isyyslain tullessa 1.10.1976 voimaan ollut menettänyt D:n kuoltua ensiksi mainitun lain 5 §:n nojalla saamaansa kanneoikeutta. A:lla on isyyslain 36 §:n jälkimmäisen lauseen mukaan ollut kysymyksessä olevan kanteen nostamiseen vuoden määräaika siitä lukien, kun häneen on kohdistettu vaatimus, joka perustuu siihen, että D on C:n isä.

E:n ja D:n sekä E:n kahden muun miesvainajan kuolinpesien osittamista ja jakamista varten oli 7.12.1978 pidetty neuvottelu, johon olivat osallistuneet muiden muassa C:n asiamies sekä A ja hänen sisarensa D:n sisaruksina. Neuvottelussa, jossa oli pyritty sovintoon kuolinpesiä koskevista kysymyksistä, C:n asiamies oli suullisesti esittänyt, että perintö D:n jälkeen kuului C:lle, koska tämä on kirkonkirjaan merkitty D:n ja tämän ensimmäisen vaimon B:n aviolapseksi ja siten on D:n ainoa perillinen. A oli tähän esittänyt, että C on D:n ja B:n avioeroa koskevassa oikeuden päätöksessä ja sen perustana olevan virkatodistuksen mukaisesti B:n avioliiton ulkopuolella synnyttämä lapsi ja ettei tällä sen vuoksi ole perintöoikeutta D:n jälkeen. Neuvottelutilaisuudessa ei pidetty pöytäkirjaa. Näissä olosuhteissa asiamiehen esittämät, C:n perintöoikeutta koskevat, lausumat eivät ole olleet niin yksiselitteiset ja ehdottomat, että D:n lähimpien perillisten niiden perusteella olisi täytynyt ryhtyä isyyslain 36 §:n viimeisessä virkkeessä tarkoitettuihin toimenpiteisiin. Sanotusta tilaisuudesta ei siten voida laskea tässä säännöksessä mainittua aikaa, jonka kuluessa A:n on viimeistään nostettava kanne D:n isyyden kumoamisesta vaan se on laskettava ositustilaisuudesta 18.1.1980, jolloin varsinainen vaatimus esitettiin. A ei siten ole menettänyt kannevaltaansa.

Itse asian osalta hyväksyn HO:n tuomion perustelut ja jätän jutun sen lopputuloksen varaan.